"Mun aikaa eikä mun puhelimen aikaa" : Irtikytkentä linssinä nuorten aikuisten älypuhelinsuhteeseen

Tarkastelen tutkielmassani nuorten aikuisten joukossa yleistyvää pyrkimystä rajoittaa älypuhelimen käyttöä arjessa. Tätä mutkikkaasta älypuhelinsuhteesta kielivää ilmiötä lähestyn irtikytkennän (engl. disconnection) käsitteen avulla. Irtikytkentä toimii tutkielmassani paitsi teoreettisena viitepisteenä myös metodologisena linssinä, jonka kautta pyrin ymmärtämään osallistujieni älypuhelinsuhdetta. Lähestyn aihettani myös empiirisesti erittelemällä kolmivaiheisessa tutkimusasetelmassa, mitä merkityksiä ikäryhmään kuuluvat antavat älypuhelimen roolille arjessaan, millaisia käsityksiä heillä on ihanteellisesta tavasta elää älypuhelimen kanssa, sekä millaisten käytänteiden kautta he pyrkivät kontrolloimaan laitteen käyttöä. Irtikytkeytymisilmiön taustoituksessa suuntaan huomioni nyky-yhteiskuntaa läpäisevään sosiotekniseen kytköksisyyteen ja sitä jäsentäviin valtasuhteisiin. Teoreettisesti suhteutan arjen mikrotasoiset irtikytkennän käytänteet laajempaan kytköskulttuuriin, jossa ihmisten älypuhelimen käyttö ja sosiaaliset suhteet lomittuvat medioitunutta toimintaympäristöä muokkaaviin materiaalisiin tekijöihin. Irtikytkennän käsitteen ja aiemman irtikytkentätutkimuksen avulla lähestyn yksilöiden irtikytkeytymisiä arjen elämäntyylipoliittisina valintoina, jotka nivoutuvat vastavuoroisesti yhteiskunnan uusliberalistiseen toimintalogiikkaan. Tutkielman empiiristä osuutta varten haastattelin kahteen kertaan kahdeksaa 20–30-vuotiasta nuorta aikuista, jotka itse halusivat vähentää älypuhelimen käyttöään. Puolistrukturoitujen yksilöhaastattelujen välissä osallistujat pyrkivät vähentämään älypuhelimen käyttöä itse määrittelemillään tavoilla kuukauden aikajaksolla, jonka kuluessa he kirjasivat kokemuksiaan havaintopäiväkirjaan. Kolmivaiheisesti tuotettu laadullinen haastattelu- ja havaintopäiväkirja-aineisto avaa monivivahteisen näkymän tutkielmani ydinproblematiikkaan tekemällä näkyväksi älypuhelinsuhteeseen liittyviä jännitteitä ja ristiriitoja. Aineiston teemoittelevassa analyysissa erotin toisistaan osallistujien älypuhelinsuhteen arkiset merkityksenannot, älypuhelimen käyttöä koskevat ihanteet, sekä käytänteet, joiden kautta laitteen asemaa arjessa neuvotellaan uudelleen. Tutkielmani osoittaa, että yritykset hallita omaa älypuhelimen käyttöä limittyvät elimelliseksi osaksi nuorten aikuisten jokapäiväistä itsen hallintaa ja sen keinovalikoimaa. Tässä prosessissa hallinnan käytänteet näyttävät myös normalisoituvan rationalisoiduksi osaksi yksilön arjen hallintaa. Laitteiden käyttöä hallitaan teknisesti ja toiminnallisesti sopeuttaen omaa toimintaa laitteen ja sen taustalla vaikuttavien teknotaloudellisten ja materiaalisten rakenteiden asettamiin reunaehtoihin. Itsen hallinta koetaan välttämättömäksi osaksi laitteen kanssa elämistä; samalla on kuitenkin ilmeistä, että jatkuva hallinnan tavoittelu aiheuttaa myös kyllästymistä ja turhautumista. Kaikkiaan nuoret aikuiset antavat älypuhelimelle ristiriitaisia merkityksiä, joista monet juontuvat eri tavoin latautuneisiin sosiaalisiin prosesseihin. Älypuhelimen ja käyttäjän välinen suhde on vastavuoroinen molempien vaikuttaessa toiseen. Tästä huolimatta käsityksissä ihanteellisesta älypuhelinsuhteesta korostuu välineellisyyden ja neutraaliuden tavoittelu. Tutkielmani pohjalta esitän, että ristiriitaisuus omien älypuhelimen käyttötapojen ja sitä koskevien ihannekäsitysten välillä tuottaa ja ylläpitää halua irtikytkeytyä. Pohdinnassani kyseenalaistan, että tämä ristiriita olisi kuitenkaan ratkaistavissa nykyisen kytköskulttuurin asettamissa puitteissa. Päätelmäni on, että niin nuorten aikuisten tapauksessa kuin laajemminkin älypuhelin- ja teknologiasuhteen tutkimuksessa vaaditaan lisää kriittistä ja monisyistä otetta, jonka lähtökohdaksi otetaan havainto ihmisen ja teknologian suhteen vastavuoroisuuden sen kaikessa ambivalentissa monitasoisuudessa ja mutkikkuudessa